"Spektaakkelijournalismi"

Hoi taas pitkän tauon jälkeen!

Eksyin äsken Nyt.fi:n sivuille. Siellä selatessa silmiini eksyi uutinen otsikoituna 'Mies vastaan Burger King: Toimittaja söi läpi koko purilaismenun.' Pakkohan se oli avata.

Otsikon mukaisesti yksi toimittaja syö läpi Burger Kingin kaikki hampurilaiset. Ajatus kuulostaa kuolleelta syntyessään. Kaikki pikaruoan ystävät ovat varmaankin joskus kokeilleet tämmöisiä haasteita, kohtalokkain seurauksin. Miulla tämmöinen tilanne oli muutama vuosi sitten, kun pitkän junamatkan päätteeksi päädyin ostamaan viisi Mäkkärin euron juustoa, jotka tietenkin kotona söin yhteen putkeen. Mahani ei tykännyt tästä tekemästäni valinnasta, ja muistutti idean typeryydestä vielä muutamina seuraavina päivinä. Joten miten joku pystyy syömään hampurilaisketjun kaikki hampurilaiset yhdellä istumalla? Lyhyt vastaus: ei pystykään.

Toimittaja söi muutaman hampurilaisen kokonaan, siirtyen mahan täyttyessä burgerin neljännekseen, josta viimeinkin siirryttiin "reiluihin puraisuihin." Muutamat hampurilaiset jätettiin välistä, sillä ne olivatkin miniversioita ravintolan kuuluisimmista burgereista. Lopputuloksena toimittajalle jäi paha maku suuhun, sillä tunnin aikana ruoka ehti tietenkin jäähtymään, ja testin viimeisenä olleet kasvis- ja kalahampurilaiset saivatkin vähemmän positiiviset arvostelut. Koko lysti tuli maksamaan vähän päälle 80 euroa, ja roskiin heitettävän ruoan määrä on varmasti melkoinen.

Päädyin tietenkin ensimmäisenä pohdiskelemaan, että mitähän järkeä tässä tempauksessa oli. Ruokalistalla oli samoista burgereista tuplapihviversiot, versiot jossa ei ole juustoa ja on juustoa, ja edellämainitsemani minihampurilaiset. Näistä olisi voitu helposti karsia jo alunperinkin. Sitten tämä roskiin heitettävän ruoan määrä. Heti ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleen se, että miten Suomessakin on paljon nälkäisiä ihmisiä, ja nyt yksi uutissivusto pistää rahaa käytännössä suoraan roskiin. Myös jutun kommentoijissa heijastui minun tunteeni.

Kunnes sitten tajusin missä tässä on kyse. On haluttu tehdä shokkijuttu. Toki tässä jutussa kukaan ei kuollut tai vaurioitunut, ei kerrottu isosta katastrofista tai muusta järkyttävästä, vaan haluttiin tehdä ajankohtaisesta aiheesta (Burger Kingin Helsingin ravintolaan on vieläkin jonoa) ajatuksia herättävä juttu. Kutsun tätä ilmiötä spektaakkelijournalismiksi, jossa tavallisesta aiheesta paisutetaan isompi kohu. Tämänkin jutun olisi voinut tehdä niin, että samainen toimittaja syö muutaman purilaisen, kertoo niistä jotain aidosti konkreettista ja lähtee kotiin kylläisenä, mutta ei ähkynä. Tämänkaltainen juttu tuskin olisi herättänyt sen suurempia kommentteja, mutta olisi ollut asiallinen.

Syömällä hirveä määrä hampurilaisia, heittämällä tähteet roskikseen ja kirjoittamalla juttu mässäilevään (pun intended) tyyliin saadaan hirveä määrä kommentoijia ihmettelemään, että miksi toimittajat haaskaavat rahaa ja aikaa tämmöisten juttujen kirjoittamiseen. Ja näköjään myös yksi epäsäännöllisesti blogia kirjoittava mieskin yhtyi ihmettelyyn, tuoden jutulle lisää klikkejä.

Klikit on jälleen se ydin mitä tällä spektaakkelilla halutaan. Halutaan, että juttua jaetaan ja että sille irvaillaan ja että toimittajan tuskalle nauretaan. Klikit tuovat rahaa, joten miksipä ei.

Samanlaisena juttuna näen myös taannoisen Lappeenrannan Uutisten valtakunnallisestikin kohua nostaneen 'Kantsu'-jutun. Juttu herätti paljon keskustelua, mainittiin iltapäivälehdissä ja jutun kirjoittanut toimittaja sai paljon närää, varsinkin kutsumalla kannabista kantsuksi. Mutta juttu toi lehdelle tunnettavuutta, sai ihmiset kommentoimaan ja toi hirveän määrän klikkejä lehden nettisivuille.

Nämä spektaakkelit tulevat varmasti lisääntymään vuosien kuluessa, sillä niistä nousee aina suuri huomio. Ja suuri huomio tuo rahaa. Joten miun neuvona onkin, että älkää provosoituko näistä uutisista. Pohtikaa hetki jutun kirjoittajan motivaatiota tehdä raflaava juttu, on se sitten kolumni, pääkirjoitus, uutinen tai tämmöinen raportaasi. Jos jutun tarkoitusta ei tunnu löytyvän, sen tarkoitus on melko varmasti se, että jaat sen sosiaalisessa mediassa ihmetellen jutun tarkoitusta.

Mikäpä tämän blogitekstin tarkoituksena sitten oli?

Mihin hävisi Paskat uutiset -osio?

Morjens!

Viime aikoina on ollut hieman hiljaisempaa blogissani, erityisesti tämän journalismikriittisen pohdinnan osalta. Viime viikkoina on tullut vastaan useampia esimerkkejä vastaan, joista haluaisin kirjoittaa mutta en ole yksinkertaisesti vain kyennyt saamaan turhautumistani selkeään ja helposti luettavaan muotoon. Päivä päivältä huomaa, että miten vähän nykyään jaksetaan panostaa kunnolliseen journalismiin, vaan yritetään päästä sieltä mistä aita on matalin - ja saada samalla ihmiset klikkailemaan mahdollisimman paljon harhaanjohtavia otsikoita.

Eniten harmitusta tässä otsikkoasiassa miulle tuo, että valtakunnan ykkösmedia, YLE, harrastaa samaa nykyään. Nykyään YLE-vero kuuluu käytännössä kaikkien kansalaisten maksettavaksi, joten tämä harmitus tehostuukin siinä. Toki sillä pienellä vero-osalla maksetaan paljon muutakin kuin netti-uutisten väkertäjien palkkoja, mutta joka tapauksessa aihe kaivertaa. Näytänpä esimerkkinä muutaman uutisen, jotka poimin keskiviikon poiminnasta.

"Huhuu - Pöllöpuhelin päivystää"
Uutinen kertoo, että Pohjois-Karjalassa on avattu puhelinpalvelu, jonne voi soittaa omia pöllöhavantojaan. Varmasti monia kiinnostava uutinen, mutta pelkällä otsikolla sitä ei voi päätellä. Moni varmasti klikkaa juttua nähdäkseen että mistä on oikein kysymys.

"Koreat istuivat samaan pöytään pitkästä aikaa"
Tämän voisi ehkä päätellä, mutta hieman haiskahtaa kalastelulta. Ehkäpä koreilla tarkoitetaankin tässä hyvin pukeutuvia ihmisiä?

"Jotta nykyihminen herää vaikkapa viideksi sekunniksi"
Tämänkaltaiset kontekstista otetut lainaukset ovat yleistyneet uutisjuttujen otsikoissa viime aikoina harmittavan paljon. Tämän kaltainen otsikko toimisi sanomalehden sivulla, kun alapuolella olisi iso kuva, jossa lukija saisi heti selville mistä on kysymys. Näin nettijuttuna lukija joutuu klikkaamaan tuota kummallista otsikkoa, saadakseen selville että siinä puhutaan tämän vuoden yhteisvastuukeräyksestä.

"Oudon homon tyttöystävästä tulikin poikaystävä"
Tässä on kyllä malliesimerkki kalastelevasta otsikosta. Juttu itsessään on todella asiallinen, mutta jälleen kerran lukijat eksyvät lukemaan sitä hieman harhaanjohdettuina.

"Hipaise mielummin kumppanin poskea kuin sitä näyttöä"
Jutussa kerrotaan siitä, miten omasta kumppanista pitäisi pitää parempaa huolta, ja siitä että suhteeseen tulisi panostaa enemmän. Tärkeä uutinen kyllä, mutta otsikosta en nyt niin sanoisi.

Nämä esimerkit olivat nopeasti löydettyjä. Löytäisin varmasti pahempaakin, mutta uskoisin että nämä ajaa saman asian. Toki YLE:n uutistuotanto tekee muuten hyvää työtä ja pääosin otsikot ovat asiallisia, mutta eivätkö ne kaikki voisi olla yhtä asiallisia?

Ja näin lopuksi, vastaan vielä otsikon kysymykseen. Paskat Uutiset -osio on hieman jäänyt häviölle, kun löysin muutaman mainion muun viihdyttävän blogin ja sivuston huonoista uutisista. Tärkeimmät uutiset -blogi tarjoaa mainioita pikkujuttuja tosielämän mediasta. Facebook-ryhmät Sori mä oon toimittaja ja Tärkeät uutiset linkittävät "huonoja uutisia", yleensä pienen ja hyvän kommentin kera. Käykää tutustumassa!

Mie aion kyllä jatkaa näistä huonoista uutisista ja miuta ärsyttävistä mediailmiöistä kirjoittamista, siitä ei ole epäilystä. Odotan sitä "seuraavaa ärsyyntymistä" innolla, ja puran turhautumiseni tekstiin. Siihen ei varmasti mene kauan, tietäen nykymedian tason.

UISGE 2014



Viski, mikä ihana tekosyy!

Olen kertonut aikaisemminkin viskiharrastuksestani. Viime viikonloppuna pääsin taas maistelemaan viskejä hyvässä seurassa, kun Helsingissä järjestettiin jälleen kerran UISGE-viskimessut.

Tänä vuonna messut järjestettiin 7. ja 8.2, torstaina ja perjantaina. Järjestetyt päivät harmittavat hiukan minua ja muutamaa kaveriani, sillä torstaina kukaan meistä ei pääsisi paikalle. Tänä vuonna lauantai-päivä piti jättää ilmeisesti budjettisyistä pois, ja myös siksi että muutamia ulkomaalaisia vieraita ei saataisi paikalle juuri sinä päivänä. Tämä oli kauhean harmittavaa, kun ulkopaikkakuntalaisena tämä muutos rajoitti jälleen kerran sen että viskistä pääsi nauttimaan vain yhtenä päivänä.

Tänä vuonna pientä tuskaa suunnittelussa aiheutti myös se, että tastingien aikatauluissa oli selvästi järjestäjien puolella vikaa informoinnissa. Halusimme ehdottomasti kaikki kolme samaan tastingiin ja täten kun tapahtuman Facebook-sivuilla ainoa informaatio tastingeista oli se että "tastingeista ilmoitetaan piakkoin", ja viikonkin jälkeen sai odottaa ilmottautumista, aiheutti se pientä stressiä. Toivottavasti tästä tiedotetaan seuraavana vuonna paremmin ja selvemmin.

Kun tastingit vihdoinkin tulivat esille, huomasimme että miten paljon meillä olisi valinnanvaraa. Halusimme ehdottomasti tänäkin vuonna tutustua johonkin harvinaisempaan viskiin. Osallistuimme vain yhteen tastingiin ja halusimme saada siitä kaiken irti, joten valitsimme Islayn saarelta Kilchoman-nimisen tislaamon. Islay-viskit ovat tulleet hyvin tutuiksi, mutta tämä kyseinen merkki oli jäänyt kokematta. Ja ei mikään ihmekkään, sillä tastingissa opimme että yritys on hyvin nuori, ei vielä kymmentä vuotta vanhakaan.

Viskin väristäkin jo huomaa, että on epätavallisen nuorta viskiä!
Olikin hyvin mielenkiintoista päästä maistelemaan näin nuoria viskejä. Vanhin viski paikalla oli vuodelta 2007, vain seitsemän vuotta vanha. Uskoisin että monella viskiharrastajalla on päässään semmoinen odotus, että nuorempi viski on aina huonompaa, mutta noissa viskeissä oli hyvin paljon potentiaalia ja makua jo noinkin nuorena. Bonuksena viskeissä oli myös se, että ne eivät olleet niin savuisia ja turpeisia, kun Islay-viskit yleensä tuppaavat olemaan. Näissä viskeissä oli savuisuutta, mutta myös paljon hedelmänmakua ja olivat raikkaita. 

Hyvin mielenkiintoisena lisänä tastingissa oli vain neljä kuukautta vanhaa "viskiä". Lainausmerkit ovat viski-sanan ympärillä siksi, että Skotlannissa vain yli kolme vuotta kypsyneitä viskejä saadaan laillisesti kutsua viskeiksi. Tämä olikin nimeltään "New spirit". Se oli hyvin voimakasta 63 alkoholiprosentillaan, mutta se jäi itselleni tastingin kohokohdaksi. Ei tuommoista olisi tullut testattua ikinä, ellei sitten tämmöisessä hallitussa maistelutilassa.

Tastingin veti Kilchomanin tislaamon poika. Hän oli oikean miellyttävä vetäjä, ja puhui hyvin nöyrästi heidän yrityksestään. Hän kertoi virheistä mitä olivat tehneet, siitä että haluavat tuottaa vuodessa vain kohtuullisen pienen määrän viskiä, jotta pystyvät pitämään laadustaan hyvää huolta. Miehen puhetta oli todella miellyttävä kuunnella, ja tämäkin vahvisti mielikuvaa että valitsimme juuri oikean tastingin.

Tastingin jälkeen maistelimme kavereiden kanssa suuren salin viskejä. Paikalla oli jälleen kerran lukuisia kojuja, ja satoja erilaisia viskejä. Löysin jopa uuden suosikkiviskin paikalta. Aikaisempi suosikki oli Highland Parkin 18-vuotias viski. Nyt maistoin samaisen tislaamon Valhalla-sarjan Loki-viskiä, ja se vei ykköspaikan heti. Samainen 18-vuotias viski, vaikka vieläkin todella hyvää, jäi selvästi tämän Lokin varjoon. Maistoimme myös suomalaista ruisviskiä. Myöskään tämmöistä ei tulisi ikinä tilattua baarissa, mutta onneksi tuli nyt maistettua - se oli kerrassaan erinomaista!

Tapahtumasta jäi alkufiilisten jälkeen kuitenkin hyvä fiilis. Perjantaina paikka oli tupaten täynnä, mutta viskin ystävät ovat kohteliaita ja väistävät pyydettäessä, ja on ilo nähdä että tämmöisiä huppareihin pukeutuneita äijiä ei katsota pukumiesten toimesta kieroon, vaan että mukaan mahtuu kaikki jotka tästä jalojuomasta pitävät.

Ensi vuonna uudestaan!

Kingdom's of Amalur: Reckoning


Morjensta!

Tauon jälkeen on hyvä puhua vähän videopeleistä. Miulla oli tuo otsikossakin mainittu Kingdom's of Amalur: Reckoning pikkuveljeltä lainassa joulun alla, ja ajattelin vähän purkaa pelikokemustani blogiinkin asti. Pikkuveli aikoinaan pelasi sitä todella hartaasti, ja ajattelin silloin että tuotahan täytyy päästä kokeilemaan. Tykkään kauheasti konsoliroolipeleistä, ja siinä oli potentiaalia. Käsittääkseni peliä oli kehittämässä henkilöitä, jotka olivat kehittämässä Elder Scrolls sarjan Oblivionia, mainiota peliä, ja ajattelin että ei sillä kokemuksella pahasti voida mennä pieleeen.

Noh, pahasti ei menty pieleen, mutta pieleen kumminkin. Kerrotaanpa ensin kuitenkin hyvät uutiset pois alta. Pelin taistelusysteemi miellytti miuta kovasti. Pelissä voi pelata kolmea luokkaa, taistelijaa, rosvoa ja velhoa. Ei kuulosta kovinkaan omaperäiseltä, mutta näitä luokkia pystyi yhdistelemään hyvin vapaasti. Oli mahdollisuutta tehdä suurmiekkaa heilutteleva taistelija, joka ampuu salamoita käsistään tai velho, joka osasi hiiviskellä ja tappaa vihollisia heidän huomaamattaan. Valinnanvaraa oli hyvin paljon, ja peli suositteli kokeilmaan kaikkea. Pelissä oli hahmoja, jotka pienestä maksusta nollasivat kaikki kehityspisteet, jonka jälkeen hahmoa pääsi rakentelemaan uudestaan. Itse tosin pelasin koko pelin samalla hahmoluokalla, varkaalla, ja vasta pelin lopussa kokeilin muutamia erilaisia hahmotyyppejä. Mutta yhdelläkin hahmoluokalla pelattavaa riitti ja taistelu tuntui hauskalta. Tämänkaltaisissa peleissä taistelu on se mitä tehdään suurimman osan ajasta, joten oli mukava että taisteleminen sujui luontevasti ja sen kanssa oli hauskaa.

Ikäväkseni tosin joudun toteamaan, että pelin muut puolet eivät ole läheskään yhtä puoleensavetäviä. Amalur tarjoaa kyllä hyvin paljon pelattavaa ja erilaista sisältöä, mutta tämä sisältöä on niin tylsää. Välillä on toki kiva pelata peliä samalla tavalla kun katsoisi vaikkapa Huutokaupan metsästäjiä telkkarista (tästä lisää vielä myöhemmin!), eli vain laittamalla aivot narikkaan. Miulla tuli pelitunteja noin 40 tuntia, ja siinä ajassa ehdin kyllästymään niin monta kertaa. Peli sai pidettyä minut otteessa, mutta se oli suurimmaksi osaksi hyvin tylsää ja tavanomaista.

Tähän on mielestäni kaksi suurta syytä. Pelin juonessa oli monia hyviä elementtejä, mutta niitä ei käytetty hyväksi niin hyvin kuin toivoisi. Amalurin maailmassa jokaisella olennolla ja henkilöllä on tiukasti määritelty kohtalo. Tämän kohtalon voi saada selville kohtalonlukijoita. Sinä pelaat hahmoa, joka nousee kuolemasta eloon ja täten ei omista samanlaista kohtaloa. Tämän jälkeen sinulla on mahdollisuus muuttaa muiden henkilöiden kohtaloa - ja tätä tullaan tekemään hyvin paljon. Hyvin kiinnostava konsepti, mutta pelin juoni on kirjoitettu vähän keskinkertaisesti. Missään vaiheessa ei tunne immersiota hahmoon, ja ympärillä tapahtuvassa juonessakaan ei ole mitään erikoista. Parempaa juonta saa muutamista paremmista sivutehtävistä, kun voit liittyä johonkin faktioon ja tehdä töitä heidän eteensä. Mutta pelin pääjuoni ei tuota kovin mielenkiintoista elämystä.

Toinen suuri syy, ehkäpä jopa kaikkein suurin syy tylsyyteen, on sivutehtävät. Sivutehtävät ovat roolipeleissä minulle ne mielenkiintoisimmat sisällöt, koska niitä kautta voi kehittää hahmoaan erilaisilla tavoilla, löytää aarteita joita ei muuten saisi, saada erilaisia kykyjä ja niin edelleen. Amalurissa sivutehtävät ovat sitä varten, että niistä saa rahaa. Lähes kaikki sivutehtävät ovat sitä tylsintä kastia: mene tuonne, tyhjennä luolasto, hae esine/ihminen, saa palkkio. Mutta kyllähän nämäkin sivutehtävät oli sitten pakko tehdä, sillä meihin pelaajiin on iskostettu tietynlainen täydellisyyden tavoittelu. Jos näet jonkun hahmon päällä huutomerkin, onhan hänelle mentävä juttelemaan. Ja tekemätön sivutehtävä jää vaivaamaan.

Sitten on tarjolla vielä jatkuvia sivutehtäviä, jossa metsästetään vaikkapa yhden papin kirjasarjaa ympäri maailmaa. Kirjoja on kymmenen ja pelin lopussa saadaan viimeiset kasaan. Kirjat palauttaessa luulisi että saisi jotain mielenkiintoista, kun tehtävä on ollut koko pelin ajan auki. Palkintona on rahaa. Jatkuvissa sivutehtävissä on myös se epäloogisuus, että pelin maailmassa niillä ei ole järkeä. Tein yhdelle pienen kaupungin maatalon emännälle tehtävän, jossa hän halusi saada eläinten lihaa. Tarkemmin rottien lihaa. Hän halusi tätä siksi, että hänellä ei ole resursseja oikean lihan saamiseen. Joten muutaman luolaston jälkeen miulla oli nelisenkymmentä rotan palasta, jotka vein takaisin. Sain palkinnoksi könttäsumman jokaisesta rotasta, ja yhteensä rahaa tuli monta kymmentä tuhatta kultapalaa. Tällä rahalla hän olisi voinut palkata karavaaneja muualta maailmasta tuomaan mitä tahansa lihaa.

40 pelitunnin aikana rahalle ei tullut muuta käyttöä kuin tiirikoiden ostaminen ja varusteiden korjaaminen. Yhden kerran taisin ostaa jonkun maagisen sormuksen. Loppupeleissä minulla oli rahaa kaksi miljoonaa kultakolikkoa. Löysin varusteet vihollisilta tai luolastoista aarteena. Miuta turhauttaa tämmöiset pelit, joissa rahaa kasataan kauheat kasat eteen, mutta ei anneta sille järkevää käyttökohdetta.

Kehuin aikaisemmin taistelumekaniikkaa. Harmia aiheuttaa tässäkin se, että pelin viholliset ovat joka puolella maailmaa samoja. Kyllästymiseen asti samoja. Erilaisia vihollisia oli ehkäpä 15, ja näitä kierrätettiin runsaasti. Tappeleminen oli mukavaa, mutta kun viholliset oppi tunnistamaan niin ne tapettiin aina samalla tavalla. Oppi varomaan vihollisten liikkeitä hyvin nopeasti, kun samoja riekaileita oli tullut vastaan jo satoja aikaisemmin. Pomotappeluissakin vaikeutta lisättiin tuomalla näitä turhakevihollisia hidastamaan pelaamista.

Kaiken tämän valittamisen jälkeen olen itsekin ihmeissäni, että miksi jaksoin pelata tämän läpi. Peli pitää otteessa, niinkuin aikaisemmin sanoin. Pelatessa siitä saa iloa, ja välillä on mukava vain tappaa asioita, sen suuremmin ajattelematta asiaa. Suosittelisinko peliä? Varauksella. Kannattaako tämä ostaa? Jos sen saa halvalla, niin silloin.

Tässäpä oikeastaan mietteet lyhykäisyydessään!

Atteisti onkin metallifani?

Hoi!

Facebook-kaveri linkitti Metalsucks.comin artikkelin otsikoituna "Why are metal fans hopelessly stuck in the past?". Pitihän tuommoinen raflaava otsikko käydä avaamassa, ja se antoi taas aihetta ajatelluun. Kirjoittaja valittaa sitä, että kaikilla metallifestareilla isoimmat artistit ovat aina 80- tai 90-luvulta, ja että uusia bändejä harvemmin näkee isoilla lavoilla.

Tulipa siinä sitten pohdiskeltua omaa metallimusiikin kuuntelemista. Tulin siihen lopputulokseen, että miun metallikuuntelu ei oikeastaan kunnolla ole edes päässyt sieltä 80-luvulta pois. Kuuntelen jatkuvasti samoja bändejä, vaikka aina mietin uuteen musiikkiin tutustumista. En muista olenko tämän blogin aikana listaillut lempibändejäni, mutta listaillaanpa nyt. Nämä bändit eivät ole missään järjestyksessä, kunhan listaan ne mitkä tulee ensimmäisenä mieleen.

Iron Maiden: Tämä bändi on syy siihen miksi edes kuuntelen metallia. Tätä ennen kuuntelin Frederikkiä, Eminemiä, Limp Bizkittiä ja Tähtien Sota -musiikkia. Tosin Frederik on noista ainoa, joka vähän nolottaa. Tutustuin koulukavereideni kautta Iron Maideniin ja rakastuin saman tien. Tykkään jokaisesta bändin levystä ja laulajasta. Tätä harvemmin tapahtuu muiden bändien kanssa, mutta Iron Maidenin kanssa jokaisessa levyssä on muistoja ja helkkarin kovia biisejä. Tosin mahtuu niitä paskojakin, mutta ehkäpä niistä joskus myöhemmin.

Iced Earth: Mie niin rakastan tätä yhtyettä. Tutustuin ihan sattumalta siihen aikoinaan rautaneidon foorumilla, ja tilasin sokkona heidän livelevynsä Alive In Athens:in. Aivan mahtava levy, kolme cd-levyllistä pelkkää mahtavuutta. Uudempi bändin tuotanto on tosin jäänyt miulla kuuntelematta, pyörittelen aina noita klassikkolevyjä vain. Suosittelen levyjä Burnt Offeringsia ja Dark Sagaa. Ei voi mennä pieleen kummallakaan.

King Diamond / Mercyful Fate: Niputan nämä samaan pelkästään laulajan takia. Molemmilla on eroavaisuutensa, mutta nimenomaan King Diamondin lauluääni saa miut rakastamaan näitä molempia. King Diamond oli myös sattumankaupalla tullut tuttu, mutta voi perhana millainen tuttu siitä onkaan tullut. Hämmentävän nolosti täytyy tunnustaa, että Mercyful Fatelta olen kuullut vain muutamaa klassikkolevyä, jotka tosin rokkaavat niin paljon, ettei siinä mitään häpeää ole.

Queensrÿche: Tämän bändin levyt ovat jatkuvasti miulla soitossa. Alkupään tuotanto on aivan mahtavaa kasariheavya, ja Geoff Taten laulutyyli on todella mainiota kuunneltavaa. Kuuntelen lähinnä ensimmäistä viittä levyä, ja olen kuullut että nykytuotanto on ollut todella keskinkertaista ja joskus huonoakin. Ilmeisesti Tate on itsekin aivan erilainen persoona nykyään, negatiivinen vittupää. Mutta nämä asiat ei vaikuta siihen, että alkupään tuotanto on erittäin hyvää musiikkia. Suosittelen vahvasti.

Megadeth: Tämän bändin kanssa on käynyt hyvin perinteisesti, että vain muutama levy on jatkuvassa kuuntelussa. En kauheasti välitä uudesta tuotannosta, ja alkulevyt ovat minun makuuni vähän turhan raakileita. Countdown to Extiction on minulle se Megadeth-levy.

Muita suosikkeja: Dio, Accept, Ac/Dc, Anthrax, Death, Children of Bodomin ekat 4 levyä, Manowar (!), vaihtelevasti Metallica, Opeth, Slayer, Symphony X, Tarot, Uriah Heep, Deep Purple, Rainbow ja ja ja...

Näistä bändeistä voi tosiaan helposti sanoa, että miten olenkaan jumahtanut menneeseen aikaan. Kyllä mie aina välillä harmittelen että pitäisi kuunnella uutta musiikkia että pysyisi perässä, mutta toisaalta nämä edellämainitut bändit ovat tehneet niin loistavaa musiikkia että voiko niitä kukaan edes voittaa?

Mutta haluan kokeilla kuitenkin. Täten jätän lukijoilleni haasteen. Suositelkaa miulle musiikkia, josta saattaisin pitää. Nuo edelläolevat bändit antavat aika pitkälti koosteen siitä mistä mie tykkään. Kokeilen toki kaikkea, mutta esimerkiksi kokeellista Black Metallia miulle ei kannata suositella. Sitä olen kokeillut, ja en kauheasti välittänyt siitä.

Antakaa palaa!

Hullusti lukijoitako?

Morjensta!

Eilen avatessani Bloggerin hallintapaneelin olin aivan äimästynyt. Yhtäkkiä blogia oli avattu kymmeniä kertoja saman päivän aikana. Olen tauon jälkeen kirjoitellut vähän enemmän, mutta en ikinä voinut ajatella että näin paljon tulisi lukijoita.


Normaalisti blogiani availlaan todella vähän (miun pitää selvästi panostaa tähän), joten yllätys oli melkoin tuon käyrän nähdessäni. Sitten katselin tuota kuvan alareunaa. Vampirestat.com, mikä se on? Ja sitten katselin Bloggerin tarkempia tilastointeja, ja siellähän oli liikenteen lähteinä muitakin satunnaisia sivuja.

Googlettelun jälkeen huomasin, että monella blogia pitävällä on samanlainen ongelma - vieraista sivuista tulee liikennettä. Villesdesign -blogi oli tehnyt tästä hyvin avaavan merkinnän. Hän kertoo, että tämänkaltaiset sivut ovat luotu sitä varten, että blogin kirjoittaja hämmästelee liikenteen lähdettä, jonka jälkeen käy avaamassa kyseisen sivun. Tämän jälkeen sivu työntää haittaohjelmia koneelle. Kerkesin itsekin avaamaan yhden sivun, mutta miulla on onneksi tietoturva kunnossa.

Tämä aidosti harmittaa minua. Olin mielenkiinnolla seuraillut blogini lukijamäärän kehitystä, mutta näiden robottisivustojen takia seuraaminen muuttuu lähes turhaksi Bloggerin omalla paneelilla. Miulla on sen verran vähän normaalia liikennettä, että Google Analyticsin käyttäminenkin olisi lähinnä turhaa. Edellä mainitun blogin kommenteissa moni muu valittaa myös näistä sivuista. Tuntuu todella turhauttavalta, että nykyinternet on mutatoitunut tämmöiseksi.

Olen kyllä toisaalta kauhean tyytyväinen että löysin tämän ongelman. Se opetti minua taas uusista asioista, ja jos pystyn jotain muuta varoittamaan spammisivuista tällä merkinnällä, oli se sen arvoista.

Ootteko työ törmännyt tähän ongelmaan?

Alkoholista ja sen demonisoimisesta

Morjesta!

Lueskelin tässä vähän aikaa sitten Uuden Suomen blogeja, ja vastaan sattui tämmöinen kannanotto: Miten hillitä suomalaisten juomahimoa? Blogin kirjoittaja, kokoomuslainen Sirpa Asko-Seljavaara, miettii keinoja millä vähentää suomalaisten juomista. Tosin hänen tekstiiän ei oikein voi sanoa kannanotoksi, sillä hän lähinnä luettelee keinoja joita eduskunnantyöryhmä on miettinyt, ja sitä ennen herjaa sosiaalidemokraatteja. Ainoaksi kannanotoksi jää otsikko ja viimeiset lauseet, joilla hän ylidramatisoi tekstiään.
Joulu on tulossa. Pitkäripaisen ovi käy. Toivottavasti annamme lapsillemme ja myös syntymättömille lapsille hyvän elämän.
Mutta joka tapauksessa, tämä sai minut ajattelemaan. Tässä vajaan kymmenen vuoden aikana jolloin olen voinut ostaa alkoholia laillisesti olen nähnyt kun esimerkiksi veroprosenttia on hilattu ylös-alas ja miten tupakkalakia on kiristetty huomattavasti. Alkoholiveron kanssa pelleilemisestä on jäänyt todella huono kuva, aivan kun hallitus yrittäisi samaan aikaan miellyttää alkoholinkuluttajia, mutta samalla rangaista heitä. Ajatellaan että "nyt ne pirut juo ihan liikaa", ja nostetaan veroa, ja sitten "nyt ne pirut hakee viinaa Virosta", ja sitten lasketaan. Tämmöinen edestakaisin kelaaminen ei anna kenellekkään hyvää makua suuhun.

Mutta takaisin alkuperäiseen ajatukseeni. Asko-Seljavaara kysyy että miten meidän juomahimoamme tulisi hillitä. Itse kysyisin, että tarvitseeko sitä aidosti hillitä? Miun mielestä kaikkein parhainta alkoholipolitiikkaa olisi pikemminkin porkkanan antaminen kuluttajille, jatkuvan kepin sijasta. Alkoholiveroa voisi laskea, ja rahat joita käytetään pelotteleviin mainoksiin tulisi käyttää toisenlaiseen mainoksiin, joissa kannustetaan ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Asko-Seljanvaaran blogimerkinnän alla eräs keskustelija toi hyvän pointin esille.
Vuonna 2011 Euroopan keskikulutus alkoholin suhteen oli 12,45 litraa per henki per vuosi, ja Suomessa se oli 12,27 litraa per henki per vuosi, eli alle keskitason.
Voidaanko puhua juomahimosta, kun keskikulutus on ollut alhaisempaa kuin muualla Euroopassa? Tässä avainasia mielestäni on juomatottumuksien muuttaminen. Suomalaisilta ei pidä kieltää alkoholin juomista, vaan tulisi rohkaista juomaan sitä muutenkin kuin humalahakuisesti. Voisimmeko nähdä mainontaa, jossa kehoitetaan juomaan lasi viiniä ruoan kanssa? Ja voisimmeko juoda sitä viiniä kohtuullisemmalla hinnalla?

Alkoholin demonisoiminen ajaa mielestäni osan kuluttajista siihen tilaan, että he haluavat haistattaa valtiolle kun heidän rakkaaseen juomaan puututaan. He hakevat juomat ulkomailta, hamstraavat hullut määrät viinaa aina ennen veronkorotusta ja avautuvat aiheesta Internetissä. Samoin demonisointi ajaa nuoret juomaan, koska se on valtion mielestä vaarallista.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta näin viskin ystävänä alkoholiverotus on todella surullista. Se heijastuu nimenomaan kalliimpiin tuotteisiin, jolloin harrastuksen kehittäminen jää todella harvaksi. Tai sitten se viski haetaan ulkomailta tai pyydetään tuliaisena kun tuttavat käyvät ulkomailla. Mielelläni laittaisin rahani Suomeen, mutta nykyinen hintataso ei sitä salli.

Millaisia ajatuksia alkoholivero ja muut alkoholipoliittiset ratkaisut herättää?

Ps. Oon räyhännyt näköjään vakavista aiheista viime aikoina. Seuraavalle postaukselle kehitän jotain kevyempää :)